Printtimedian jyrkkä alamäki

Innovaatiojournalismin opiskelijoiden jokakeväinen konferenssi Stanfordin yliopistolla on ohi. Kolmen päivän aikana saimme kuunnella lukuisia esityksiä innovaatiojournalismista, mielenkiintoisista yrityksistä, mediainnovaatioista ja median tulevaisuudesta. Selväksi kävi, että erityisesti perinteisillä mediayrityksillä on edessään ennennäkemättömiä haasteita sopeutua kovalla vauhdilla muuttuvaan mediaympäristöön.

Varsinkin printtilehdet joutuvat tyytymään siihen, että niin uutiset kuin mainostajatkin siirtyvät kovalla vauhdilla verkkoon. Pelkästään Yhdysvaltojen 20 suurinta sanomalehteä ovat neljän vuoden aikana menettäneet yhteensä 1,4 miljoonaa tilaajaa. Ja tilannetta ei yhtään helpota se, että pian netti on yhä useamman käytettävissä myös kännykästä, josta katsotaan myös runsaasti videoita ja muuta kevyempää sisältöä.

Kaikki puhujat olivat yksimielisiä siitä, että median tulevaisuutta on mahdoton ennustaa. Mutta erilaisia arvauksia tehtiin. PC Worldin päätoimittaja Harry McCracken muun muassa sanoi suoraan, että hän ei usko lehtensä printtiversion pysyvän hengissä enää kovin kauaa. Mahdollisesti viisi vuotta, jos sitäkään.

GigaOm-teknologiablogin toimituspäällikkö Carolyn Pritchard ennusti, että tulevaisuudessa printtilehtien sisältö on erittäin paikallista. Joku toinen panelisti uskoi, että joidenkin vuosien kuluttua ihmiset voivat itse valita, mitä sisältöä lehteensä haluavat ja printata sen sitten vaikka kahvilassa.

Selvältä kuitenkin vaikuttaa, että printtilehtien on pian pakko tehdä radikaaleja muutoksia toimintaansa, sillä tilaajamäärät ja mainostulot eivät enää pidä pystyssä nykyisen kokoisia organisaatioita.

Erittäin konkreettisen esimerkin printtilehtien ahdingosta sain reilu viikko sitten, kun olin ruokaostoksilla naapurustoni Safewayssä, paikallisessa K-marketissa. Kaupan edessä oli nimittäin pieni koju, jossa innokas lehtimyyjä yritti taivutella ihmisiä tilaamaan paikallisen laatulehden, San Francisco Chroniclen. Viisipäiväinen tilaus, keskiviikosta sunnuntaihin, kotiin kannettuna puolen vuoden ajan maksoi vaivaiset viisi dollaria, noin kolme ja puoli euroa. Uskomatonta. Samalla hinnalla saa yhden sunnuntain New York Timesin, ja sekin pitää itse hakea naapurikorttelin Starbuck'sista. Lukijoista yritetään todella pitää kiinni hinnalla millä hyvänsä.

Ihana, ihana Helsingin kaupungin liikennelaitos

Enpä olisi aiemmin uskonut, että haikailisin joku päivä HKL:n perään. Mutta muutaman kuukauden San Franciscossa asuneena en voi kuin muistella lämmöllä kuinka tehokas, monipuolinen ja täsmällinen joukkoliikenne meillä Suomessa on.

Työmatkani, muutaman kilometrin pätkä San Franciscon keskustassa kestää pahimmillaan yli tunnin suuntaansa. Ensimmäisenä työpäivänäni melkein myöhästyin uutiskokouksestamme, kun en uskonut kuinka kauan matkaan voi mennä.

Niin, kotoani siis kipittää bussipysäkille muutamassa minuutissa. Mutta bussit eivät täällä välttämättä noudata aikatauluja, ja pahimmassa tapauksessa olen odotellut kaapelibussia arkiaamunakin melkein 20 minuuttia.

Itse matka kestääkin sitten kuljettajasta riippuen lähes puolesta tunnista melkein tuntiin. Pysäkkejä on noin 50 metrin välein, ettei kukaan joudu kävelemään yhtään ylimääräistä metriä, anteeksi jalkaa. Ja bussi matelee etanan vauhtia, ensin puuskuttaen jyrkkiä mäkiä ylös, ja sitten jarrutellen alas.

Painajaismaiseksi matka muuttuu yleensä Chinatownissa, jossa kyytiin ahtautuu joka aamu vähintään 50 uutta työmatkalaista. Olipa kotteromme kuinka täynnä tahansa, aina joku uskoo mahtuvansa vielä mukaan. Siksi monen työmatka menee usein melkein painiksi bussista ulos tunkiessa.

Ja muutaman kerran bussi on hajonnut kesken matkan, tai lähtenyt viime metreillä pitkälle kiertoreitille tietöiden takia. Yleensä näin tapahtuu, kun on kova kiire junaan, tms.

Moni varmaan ajattelee, että olisi järkevämpää hommata polkupyörä ja polkea töihin. Pyöräily erittäin mäkisessä Friscossa on kuitenkin todellista extreme-urheilua. Kotitalonikin sijaitsee niin korkean mäen päällä, että välillä tekee tiukkaa nousta mäki jalan. Olen siis luopunut ajatuksesta.

Ja tietyllä tapaa olen ylpeä siitä, että käytän busseja ja raitiovaunuja. Aina joku paikallinen kun jaksaa ihmetellä, miten pärjään ilman omaa autoa. Vaikka seuraavassa lauseessa sanfranciscolaiset jaksavatkin aina ylistää kotikaupunkinsa julkista liikennettä. New Yorkia lukuunottamassa se on nimittäin tässä maassa kuulemma huippuluokkaa.

Kotikulmilla, Lähetyksessä

Kahlattuani läpi satoja asuntoilmoituksia ja käytyäni katsomassa monta kämppää (katso aikaisempi postaukseni kämpän etsimisen haasteista), löysin kivan asunnon yhdelta San Franciscon trendikkäimmältä alueelta, Missionista, suomeksi Lähetyksestä.

Alue on nimetty espanjalaisten lahetyssaarnaajien mukaan. He tulivat San Franciscoon 1700-luvun lopulla, jolloin Ohlone-intiaanit viela asuttivat aluetta, kuten olivat tehneet 2000 vuotta. Espanjalaiset perustivat seurakunnan ja rakensivat kirkon, ja intiaanit pakenivat. Meksikolaiset perustivat alueelle rancheja, ja edelleen Mission on latinovaikutteinen puolet asukkaista on latinalaista alkuperää.

Kivoja kahviloita, hyvää ruokaa, jooga- ja pilatesstudioita (miehille alastonjoogaa), salsapaikkoja, rokkia, katukirppareita, klubeja, seinamaalauksia, puistoja, vähän kuin Helsingin Kallion ja Punavuoren risteytys - voiko kotikulmilta enempaa toivoa?

Ja mikä parasta, kämppikselläni on ihana koira (ylhaalla kuvassa kamppikseni Janet ja Tommy) Ja kun ulkoiluttaa suloista koiraa, kaikki haluavat jutella kanssani. Loistava keino tutustua uusiin ihmisiin ja saada selville, mista kaupungissa puhutaan.

Mission ei tosin ole kaupungin turvallisimpia asuinalueita. Jo Alfred Hitchcock ymmarsi Missionin jannittavyyden; jannityselokuva Vertigo on kuvattu Missionissa.

Yksi pieni miinus asunnossa on: Edellinen asukas vei sänkynsä mennessään. Siksi etsin parhaillaan sänkyä - Craigslistiltä tietenkin.

Avaruusaluksen siivillä

"Welcome to a spaceship, tervetuloa avaruusalukseen", kuuluttaa lentoemo pyytäessään matkustajia siirtymään koneeseen San Diegon lentokentällä. Hieraisen silmiäni, sillä kello on vasta kuusi aamulla.

Mutta tosiaan, Virgin American uusin konetyyppi on nimeltään Spaceship. Ja matkustaminen on kieltämättä hieman erilaista kuin Finnairin superasiallisissa, sinivalkoisissa koneissa. San Diegon ja San Franciscon väli, noin puolitoista tuntia, taittuu nopeasti uudenlaista lentokokemusta ihmetellessä.

Vähän kuin olisi sedulassa. Uutuuttaan hohtavassa, modernisti sisustetussa matkustamossa soi trendikäs musiikki ja valaistuksella, violeteillä ja pinkeillä valoilla vaihdellaan tunnelmaa. Rennosti pukeutuneet lentoemot ja stuertit ovat erittäin ystävällisiä ja jaksavat jutustella kaikkien halukkaiden kanssa.

Jokaisella matkustajalla on oma pieni tv-ruutu, jolta voi tilata ruokaa, ostaa elokuvan tai tv-ohjelmia, kuunnella musiikkia, lähetellä tekstiviestejä, yms. Turvallisuusohjeiden seuraaminen on kuin katsoisi piirrettyjä, en voi olla hymähtelemättä ääneen, kun piirroshahmot hölmöilevät ruudulla.

Suu loksahtaa kuitenkin auki vasta siinä vaiheessa, kun koneen kapteeni pahoittelee tervetuliaissanoissaan, ettei ole yrityksistään huolimatta saanut houkuteltua mukaan paikallisen alusvaateliikkeen malleja. Ja kuittaa siihen vielä päälle, että matkustajien on tyydyttävä lentoemoihin ja stuertteihin.

Jenkit ovat tosiaan mestareita konseptisuunnittelussa, kaikki on loppuun asti Virginin brändin mukaista, helppoa ja viihdyttävää. Ja uskomattominta on se, että matka San Diegosta San Franciscoon maksaa ainoastaan 39 dollaria ja verot päälle. Euroiksi muutettuna siis kolmisen kymppiä. Ei ihme, ettei lentoyhtiöillä mene täällä hyvin. Kolme on ajautunut konkurssiin muutaman viime viikon aikana.

Ei pahempi juttu matkustajan kannalta, vaikka lentämisestä tuleekin aina vähän huono omatunto. Toinen vaihtoehto olisi ollut ajaa välimatka autolla, mihin olisi mennyt kokonainen päivä. Avaruusaluksella matkustaminen on paljon hauskempaa.