California goes green

Kalifornia on monella tapaa poikkeuksellinen Yhdysvaltojen osavaltio ja San Francisco tunnettu liberaalisuudestaan ja edistyksellisyydestään. Yksi tämän päivän suurimpia trendejä on ekologisuus, johon törmää joka paikassa.


Kalifornian kuvernööri, rebublikaani Arnold Schwarzenegger on politiikaltaan erityisen vihreä. Hän on mm. ajanut Kaliforniaan muita osavaltioita tiukempia päästörajoituksia ja tukenut eri tavoin ympäristöystävällisiä business-hankkeita osavaltiossaan. Ja ympäristöystävällinen tekniikka, green tech, joka kattaa kaiken aurinkopaneeleista biopolttoaineisiin ja vaikka mihin muuhun, on päivän sana. Sijoittajatkin pistävät nyt it-yritysten sijaan entistä enemmän rahaa green tech -firmoihin.

Vihreys on kuitenkin yhtä lailla tavallisten kuluttajien juttu. Lehdet ovat täynnä artikkeleita, joissa kerrotaan miten kuka tahansa voi säästää energiaa ja samalla rahaa. Ja viesti näyttää menevän perille. Esimerkiksi bensaa hullun lailla syövät naurettavan kokoiset maastoautot eivät enää ole muodissa, vaan yhä useammat ostavat pieniä hybridiautoja, kuten Toyota Priuksia. Niitä näkee liikenteessä yllättävän paljon.

Myös orgaanisiin tuotteisiin erikoistunut Whole Foods -ruokakauppaketju on täällä huippusuosittu. Eikä ihme, sen valikoimat ovat varsinkin tuoreiden ruoka-aineiden osalta paljon paremmat kuin Stockan Herkussa. Tosin kauppa on saanut lempinimen Whole Paycheck (koko palkkashekki), sillä siellä saa helposti menemään niin paljon rahaa kuin haluaa.

Valitettavasti kertakäyttäkulttuuri on kuitenkin edelleen vallalla, varsinkaan kertakäyttöastioiden käyttämistä ei voi kokonaan välttää. Paremmissakin lounasravintoloissa, joissa saatetaan myydä ainoastaan orgaanisesti tuotetuista aineksista tehtyjä ruokia, ei usein ole tarjolla kuin muovisia kertakäyttöastioita. Ja pienikin lounas tuottaa valtavasti muoviroskaa.

Roskien kierrätys on muutenkin ihan oma lukunsa. Lähes puoli vuotta täällä asuttuani minulle on vieläkin epäselvää, mitä kaikkea täällä kierrätetään. Eivätkä paikallisetkaan tunnu sitä tietävän. Tuntuu myös hieman hämmentävältä, että kotitaloni autotallikerroksessa on kierrätyslaatikoita, joihin isketään sekaisin kaikki kierrätettävä roska muovi- ja lasipulloista ja alumiinitölkeistä sanomalehtiin. Joku joutuu siis erittelemään kaikki roskat. Mutta pääasia, että vihreys näyttää olevan trendi, joka on jäädäkseen.

Television armoilla

Kipeänä neljän seinän sisällä jumittaminen on tylsää. Viisi päivää kestäneen flunssani ansiosta ehdin kuitenkin kerrankin tutustua kunnolla televisiotarjontaan täällä Jenkeissä. Vähän liiankin hyvin, itse asiassa.

Televisiosta saa hakemalla hakea katsomisen arvoista ohjelmaa. Kotonani näkyy tosin ainoastaan 80 (kyllä, kahdeksankymmentä) ilmaiskanavaa, sillä en halunnut maksaa kaapelikanavista. Siksi en voi katsoa uusimpia jaksoja Sopranosista, Lostista tai muista hittisarjoista, vaan joudun tyytymään perusbulkkiin.

Aamuisin löydän kyllä usean kanavan, joka näyttää ajankohtaista aamuohjelmaa, jopa uutisia. Uutiset ovat tosin todella paikallispainotteisia, usein seurataan ruuhkia tai käydään ihmettelemässä tuoretta rikospaikkaa. Ja lähes joka aamu jututetaan pinnalla olevia julkkiksia, kuten Sex and the City -leffan näyttelijöitä, jotka olen kaikki jo nähnyt eri aamuohjelmien vieraana.

Päivän mittaan eri kanavilta löytyy vaikka mitä ihmeellistä. Osa kanavista on suunnattu kielivähemmistöille, pääasiassa aasialaisille tai espanjankielisille. Nyt vasta ymmärrän, kuinka hauskoja japanilaiset rock-videot ja espanjankieliset autokaupan alemainokset voivat olla.

Osa kanavista on puhtaasti tv-shoppailua varten. Puunatut tädit esittelevät neljältä yölläkin alusvaatteita, keittiövälineitä tai kauneudenhoitotuotteita. Ja usein tuotteita kehuu myös julkkis, kuten laulajatähtönen Jessica Simpson, joka kertoo päässeensä tietyn brändin tuotteilla täysin eroon näppylöistään.

Musiikkitrendeistä pääsee nopeasti kärryille MTV:tä, VHR:ää tai Bravoa seuraamalla. Tosin niillä pyörii myös luokattoman huonoja reality-sarjoja, joissa ollaan menty jo kauan sitten mauttoman puolelle. Toivottavasti Suomessa osataan lopettaa ajoissa.

Oma lukunsa ovat lähes pelkästään uusintoja näyttävät kanavat. Tnt ja Usa esimerkiksi pyörittävät joka päivä tunnista toiseen Law and order (Kova laki) -sarjan eri tuotantokausien jaksoja. Kiitos näille kanaville, sillä niitä jaksan katsoa aina silloin tällöin. Sen sijaan en ymmärrä kuka pystyy katsomaan Frendien ikivanhoja jaksoja, joissa kuohkean hiusmuodin perusteella eletään 90-luvun alkupuolella.

Ja vaikka mitä muutankin on tarjolla. Kanavasurffailu vaan on tuskaista, koska mainoksia on älyttömän paljon. Koskaan ei voi flippailla kanavalta toiselle tarkistamassa, jospa jotain parempaa löytyisi muualta, sillä aina törmää vaan uusiin mainoksiin.

Kolme päivää Law and orderin jaksoja on liikaa, sitä on nyt kokeiltu. Eikä kanavaflippailua jaksa pitkään. Onneksi siis on lehtiä ja kirjoja, joilla viihdyttää itseään, nettiä unohtamatta. Ja flunssankin on pakko mennä ohi vähitellen.

Pääosassa Oprah Winfrey

Stanfordin lukukausi päättyi virallisesti sunnuntaina, kun 1 702 kandidaatin, 2 017 maisterin ja 947 tohtorin tutkinnon suorittanutta opiskelijaa julistettiin juhlallisesti valmistuneiksi yliopiston stadionilla pidetyssä seremoniassa. Huippulahjakkaiden vastavalmistuneiden sijaan pääroolin vei koko kansan tv-julkkis, Oprah Winfrey.


"Kuuntele sisäistä ääntäsi", oli tv-tähden pitkän puheen pääviesti valmistuneille. Hän kertoi avoimeen tyyliinsä onnistumisistaan ja epäonnistumisistaan vuosien varrella. Ja painotti, kuinka tärkeää on aina pyrkiä miettimään, mitä mistäkin epäonnistumisesta voi oppia. Innostunut yleisö hurrasi hänelle seisaaltaan, vaikkei puhe kovin kummoinen ollutkaan.

Oprah on klassinen esimerkki amerikkalaisesta menestystarinasta, sillä hän on noussut heikoista lähtökohdista yhdeksi maailman rikkaimmaksi tummaihoiseksi naiseksi, jolla arvioidaan olevan 2,5 miljardin dollarin omaisuus. Ei varmaan löydy montaa amerikkalaista, joka ei joskus olisi katsonut hänen 22 vuotta ruudussa pyörinyttä talk show -ohjelmaansa. Moni lukee myös hänen O-lehteään (jonka kannessa Oprah itse koreilee) tai kuuluu hänen kirjakerhoonsa.

Monien ökyrikkaiden tapaan Oprah tunnetaan myös hyväntekijänä. Hän on kunnostautunut mm. naisten ja lasten tukijana ja vähäosaisten koulutusprojektien vetäjänä.


Oprah on yksi Yhdysvaltojen vaikutusvaltaisimmista henkilöistä. Ja hänen menestystarinansa inspiroi selvästi kansan rivejä vähäosaisista aina korkeasti koulutettuihin parempiosaisiin. Menestystä mitataan vaan Yhdysvalloissa usein pitkälti rahassa, jopa yliopistoissa jotka kouluttavat eri alojen huippuosaajia. Kuka tietää, mitä tänäkin vuonna valmistuneista vielä jonain päivänä tulee.

"Great things are sure to come", sanoi Oprah onnitteluissaan valmistuneille. Ja oli varmasti monen osalta oikeassa.

iPhonen maailmanvalloitus jatkuu

Apple-fanien odotus palkittiin tänään, kun Steve Jobs esitteli San Franciscossa pidetyssä konferenssissa uuden version yhtiön suositusta iPhone-kännykästä. Uusi 3G-iPhone tulee myyntiin eri puolilla maailmaa heinäkuun 11. päivä, ja sen hintaa lasketaan nykyisestä 399 dollarista 199 dollariin.

Ei voi kuin ihmetellä mediasirkusta, jonka Apple onnistuu aina luomaan ympärilleen. Uuden iPhonen julkistusta edelsi viikkojen huhumylly ja konferenssin etenemistä seurattiin minuutti minuutilta niin suurissa kuin pienissäkin medioissa. Itse luin The New York Timesin liveblogia, jonka kautta tunsi melkein olevansa paikalla konferenssikeskuksessa, joka sijaitsee muutaman kilometrin päässä työpaikaltani.

IPhone on varsinkin media- ja it-alalla työskentelevien statussymboli täällä Kaliforniassa ja kaikki haluavat tietää, mitä jännittävää luovuudestaan tunnettu Apple on milloinkin tekemässä. Esimerkiksi Blackberry-älypuhelimet (joita myös Crackberryiksi kutsutaan, sillä ne kuulemma koukuttavat käyttäjänsä), ovat hyvin suosittuja business-ihmisten keskuudessa, mutta niiden tylsä design on ihan eri maailmasta kuin iPhonen. Applen markkinaosuus on kuitenkin tähän asti ollut vain viidenneksen Jenkkien älypuhelinmarkkinoista. Uusi, entistä parempi ja edullisempi iPhone muuttanee kuitenkin hyvin todennäköisesti nopeasti asetelmia.

En muutenkaan ihmettele iPhonen suosiota. Sitä on ilmeisen hauska pläräillä, kun on luppoaikaa. Erityisesti netissä surffaaminen, vaikka Google Mapsin kartan selailu tai Craigslistin vuokra-asuntojen kuvien vertailu toimii todella kätevästi. Ja tietenkin iPhone toimii myös iPodin korvikkeena. Moni on kuitenkin kritisoinut puhelimen perusominaisuuksia, siis sillä soittamista. Näppäimiä kun ei ole lainkaan, kaikki pläräily tehdään kosketusnäytöllä. Itse en erityisemmin pidä myöskään iPhonen suureesta koosta.

Mutta täytyy sanoa, että harkitsen tosissani iPhonen ostamista, kun palaan Suomeen. On se sen verran makeampi kuin peruspuhelimet.

Printtimedian jyrkkä alamäki

Innovaatiojournalismin opiskelijoiden jokakeväinen konferenssi Stanfordin yliopistolla on ohi. Kolmen päivän aikana saimme kuunnella lukuisia esityksiä innovaatiojournalismista, mielenkiintoisista yrityksistä, mediainnovaatioista ja median tulevaisuudesta. Selväksi kävi, että erityisesti perinteisillä mediayrityksillä on edessään ennennäkemättömiä haasteita sopeutua kovalla vauhdilla muuttuvaan mediaympäristöön.

Varsinkin printtilehdet joutuvat tyytymään siihen, että niin uutiset kuin mainostajatkin siirtyvät kovalla vauhdilla verkkoon. Pelkästään Yhdysvaltojen 20 suurinta sanomalehteä ovat neljän vuoden aikana menettäneet yhteensä 1,4 miljoonaa tilaajaa. Ja tilannetta ei yhtään helpota se, että pian netti on yhä useamman käytettävissä myös kännykästä, josta katsotaan myös runsaasti videoita ja muuta kevyempää sisältöä.

Kaikki puhujat olivat yksimielisiä siitä, että median tulevaisuutta on mahdoton ennustaa. Mutta erilaisia arvauksia tehtiin. PC Worldin päätoimittaja Harry McCracken muun muassa sanoi suoraan, että hän ei usko lehtensä printtiversion pysyvän hengissä enää kovin kauaa. Mahdollisesti viisi vuotta, jos sitäkään.

GigaOm-teknologiablogin toimituspäällikkö Carolyn Pritchard ennusti, että tulevaisuudessa printtilehtien sisältö on erittäin paikallista. Joku toinen panelisti uskoi, että joidenkin vuosien kuluttua ihmiset voivat itse valita, mitä sisältöä lehteensä haluavat ja printata sen sitten vaikka kahvilassa.

Selvältä kuitenkin vaikuttaa, että printtilehtien on pian pakko tehdä radikaaleja muutoksia toimintaansa, sillä tilaajamäärät ja mainostulot eivät enää pidä pystyssä nykyisen kokoisia organisaatioita.

Erittäin konkreettisen esimerkin printtilehtien ahdingosta sain reilu viikko sitten, kun olin ruokaostoksilla naapurustoni Safewayssä, paikallisessa K-marketissa. Kaupan edessä oli nimittäin pieni koju, jossa innokas lehtimyyjä yritti taivutella ihmisiä tilaamaan paikallisen laatulehden, San Francisco Chroniclen. Viisipäiväinen tilaus, keskiviikosta sunnuntaihin, kotiin kannettuna puolen vuoden ajan maksoi vaivaiset viisi dollaria, noin kolme ja puoli euroa. Uskomatonta. Samalla hinnalla saa yhden sunnuntain New York Timesin, ja sekin pitää itse hakea naapurikorttelin Starbuck'sista. Lukijoista yritetään todella pitää kiinni hinnalla millä hyvänsä.

Ihana, ihana Helsingin kaupungin liikennelaitos

Enpä olisi aiemmin uskonut, että haikailisin joku päivä HKL:n perään. Mutta muutaman kuukauden San Franciscossa asuneena en voi kuin muistella lämmöllä kuinka tehokas, monipuolinen ja täsmällinen joukkoliikenne meillä Suomessa on.

Työmatkani, muutaman kilometrin pätkä San Franciscon keskustassa kestää pahimmillaan yli tunnin suuntaansa. Ensimmäisenä työpäivänäni melkein myöhästyin uutiskokouksestamme, kun en uskonut kuinka kauan matkaan voi mennä.

Niin, kotoani siis kipittää bussipysäkille muutamassa minuutissa. Mutta bussit eivät täällä välttämättä noudata aikatauluja, ja pahimmassa tapauksessa olen odotellut kaapelibussia arkiaamunakin melkein 20 minuuttia.

Itse matka kestääkin sitten kuljettajasta riippuen lähes puolesta tunnista melkein tuntiin. Pysäkkejä on noin 50 metrin välein, ettei kukaan joudu kävelemään yhtään ylimääräistä metriä, anteeksi jalkaa. Ja bussi matelee etanan vauhtia, ensin puuskuttaen jyrkkiä mäkiä ylös, ja sitten jarrutellen alas.

Painajaismaiseksi matka muuttuu yleensä Chinatownissa, jossa kyytiin ahtautuu joka aamu vähintään 50 uutta työmatkalaista. Olipa kotteromme kuinka täynnä tahansa, aina joku uskoo mahtuvansa vielä mukaan. Siksi monen työmatka menee usein melkein painiksi bussista ulos tunkiessa.

Ja muutaman kerran bussi on hajonnut kesken matkan, tai lähtenyt viime metreillä pitkälle kiertoreitille tietöiden takia. Yleensä näin tapahtuu, kun on kova kiire junaan, tms.

Moni varmaan ajattelee, että olisi järkevämpää hommata polkupyörä ja polkea töihin. Pyöräily erittäin mäkisessä Friscossa on kuitenkin todellista extreme-urheilua. Kotitalonikin sijaitsee niin korkean mäen päällä, että välillä tekee tiukkaa nousta mäki jalan. Olen siis luopunut ajatuksesta.

Ja tietyllä tapaa olen ylpeä siitä, että käytän busseja ja raitiovaunuja. Aina joku paikallinen kun jaksaa ihmetellä, miten pärjään ilman omaa autoa. Vaikka seuraavassa lauseessa sanfranciscolaiset jaksavatkin aina ylistää kotikaupunkinsa julkista liikennettä. New Yorkia lukuunottamassa se on nimittäin tässä maassa kuulemma huippuluokkaa.

Kotikulmilla, Lähetyksessä

Kahlattuani läpi satoja asuntoilmoituksia ja käytyäni katsomassa monta kämppää (katso aikaisempi postaukseni kämpän etsimisen haasteista), löysin kivan asunnon yhdelta San Franciscon trendikkäimmältä alueelta, Missionista, suomeksi Lähetyksestä.

Alue on nimetty espanjalaisten lahetyssaarnaajien mukaan. He tulivat San Franciscoon 1700-luvun lopulla, jolloin Ohlone-intiaanit viela asuttivat aluetta, kuten olivat tehneet 2000 vuotta. Espanjalaiset perustivat seurakunnan ja rakensivat kirkon, ja intiaanit pakenivat. Meksikolaiset perustivat alueelle rancheja, ja edelleen Mission on latinovaikutteinen puolet asukkaista on latinalaista alkuperää.

Kivoja kahviloita, hyvää ruokaa, jooga- ja pilatesstudioita (miehille alastonjoogaa), salsapaikkoja, rokkia, katukirppareita, klubeja, seinamaalauksia, puistoja, vähän kuin Helsingin Kallion ja Punavuoren risteytys - voiko kotikulmilta enempaa toivoa?

Ja mikä parasta, kämppikselläni on ihana koira (ylhaalla kuvassa kamppikseni Janet ja Tommy) Ja kun ulkoiluttaa suloista koiraa, kaikki haluavat jutella kanssani. Loistava keino tutustua uusiin ihmisiin ja saada selville, mista kaupungissa puhutaan.

Mission ei tosin ole kaupungin turvallisimpia asuinalueita. Jo Alfred Hitchcock ymmarsi Missionin jannittavyyden; jannityselokuva Vertigo on kuvattu Missionissa.

Yksi pieni miinus asunnossa on: Edellinen asukas vei sänkynsä mennessään. Siksi etsin parhaillaan sänkyä - Craigslistiltä tietenkin.

Avaruusaluksen siivillä

"Welcome to a spaceship, tervetuloa avaruusalukseen", kuuluttaa lentoemo pyytäessään matkustajia siirtymään koneeseen San Diegon lentokentällä. Hieraisen silmiäni, sillä kello on vasta kuusi aamulla.

Mutta tosiaan, Virgin American uusin konetyyppi on nimeltään Spaceship. Ja matkustaminen on kieltämättä hieman erilaista kuin Finnairin superasiallisissa, sinivalkoisissa koneissa. San Diegon ja San Franciscon väli, noin puolitoista tuntia, taittuu nopeasti uudenlaista lentokokemusta ihmetellessä.

Vähän kuin olisi sedulassa. Uutuuttaan hohtavassa, modernisti sisustetussa matkustamossa soi trendikäs musiikki ja valaistuksella, violeteillä ja pinkeillä valoilla vaihdellaan tunnelmaa. Rennosti pukeutuneet lentoemot ja stuertit ovat erittäin ystävällisiä ja jaksavat jutustella kaikkien halukkaiden kanssa.

Jokaisella matkustajalla on oma pieni tv-ruutu, jolta voi tilata ruokaa, ostaa elokuvan tai tv-ohjelmia, kuunnella musiikkia, lähetellä tekstiviestejä, yms. Turvallisuusohjeiden seuraaminen on kuin katsoisi piirrettyjä, en voi olla hymähtelemättä ääneen, kun piirroshahmot hölmöilevät ruudulla.

Suu loksahtaa kuitenkin auki vasta siinä vaiheessa, kun koneen kapteeni pahoittelee tervetuliaissanoissaan, ettei ole yrityksistään huolimatta saanut houkuteltua mukaan paikallisen alusvaateliikkeen malleja. Ja kuittaa siihen vielä päälle, että matkustajien on tyydyttävä lentoemoihin ja stuertteihin.

Jenkit ovat tosiaan mestareita konseptisuunnittelussa, kaikki on loppuun asti Virginin brändin mukaista, helppoa ja viihdyttävää. Ja uskomattominta on se, että matka San Diegosta San Franciscoon maksaa ainoastaan 39 dollaria ja verot päälle. Euroiksi muutettuna siis kolmisen kymppiä. Ei ihme, ettei lentoyhtiöillä mene täällä hyvin. Kolme on ajautunut konkurssiin muutaman viime viikon aikana.

Ei pahempi juttu matkustajan kannalta, vaikka lentämisestä tuleekin aina vähän huono omatunto. Toinen vaihtoehto olisi ollut ajaa välimatka autolla, mihin olisi mennyt kokonainen päivä. Avaruusaluksella matkustaminen on paljon hauskempaa.

Paraatipaikalla venevajassa

Ensimmäinen työharjoitteluviikkoni kalifornialaisessa verkkolehdessä on takana. Eikä ihan mikä tahansa viikko, sillä South of Marketin alue San Franciscon keskustan kupeessa, jolla työpaikkani sijaitsee, on yllättävän menevä alue. Tai siltä ainakin vaikuttaa.

Maanantaiaamuna alue oli täysin tukossa parkkipaikkaa etsivistä, oransseihin San Francisco Giants -t-paitoihin ja lippiksiin pukeutuneista baseball-faneista. Giantsien kotistadion on nimittäin kivenheiton päässä työpaikastani, ja uusi kauden ensimmäinen kotiottelu pelattiin jostain kumman syystä kello yksi iltapäivällä. Tosifanit olivat ottaneet vapaapäivän töistä päästäkseen osallistumaan koko päivän kestäviin kauden avajaisiin. Ja kaikki muut autolla liikkuvat jumittivat ruuhkassa, eivätkä päässeet työpaikoilleen.

Keskiviikkona olikin sitten vastassa kovemman luokan meininkiä; olympiasoihtukulkueen vastaiset mielenosoitukset. Soihtua oli tarkoitus kuljettaa pitkä pätkä kaupungin rantaviivaa, aloituspaikaksi oli valittu stadionin edusta. Ranta täyttyikin jo aamusta Kiinan vastaisia iskulauseita huutavista mielenosoittajista ja muista uteliaista. Loppupeleissä soihtu kuitenkin kulki ihan omia reittejään, eikä kukaan rantaan tulleista historiallista saattuetta. Mutta oli pelkissä mielenosoituksissakin paljon ihmeteltävää.

Työpaikkani, Giga Omni Media, sijaitsee siis kuvissa näkyvässä, osittain meren päälle rakennetussa venevajassa. Tai ehkä kyseessä on enemmänkin varastorakennus, jossa pääasiassa tuunataan veneitä ja myydään alan tarvikkeita. Mukaan mahtuu kuitenkin myös muutama pieni mediafirma.

Ja mikäs venevajassa on työskennellessä. Varsinkin kun suuren työhuoneemme seinän korkuiset ikkunat avautuvat suoraan suurelle laiturille. Perjantaina, kun aurinko helli kaupunkia, istuskelimme työkavereitteni kanssa naputtelemassa kannettaviamme laiturilla. Ihan mukava tapa lopettaa työviikko, varsinkin kun lämmintä oli reilusti yli 20 astetta.

Toivottavasti aurinkoa riittää alkavalle viikollekin, San Francisco nimittäin tunnetaan pikemminkin sumuisesta ja koleasta säästään, varsinkin kesällä.

Suuren maailman julkkisten kannoilla

Olen tututustunut uuteen mediatyöläisten ammattikuntaan, paparazzeihin. Enkä mihin tahansa harrastelijakuvaajiin, vaan heihin jotka jahtaavat päivätyökseen megajulkkiksia. Sellaisia kuin futarivaimo Victoria Beckhamia ja Täydelliset naiset -tv-sarjan Eva Longoriaa.

Juuri näitä kahta seurapiirikuningatarta paparazzilauma piiritti Los Angelesin kuuluisalla shoppauskadulla Rodeo Drivella, kun osuin turistina paikalle. Jäimme ystävieni kanssa hölmöinä ihmettelemään mitä on tekeillä, kun Guccin luksusmyymälän ulkopuolella tungeksi kasapäin suurin kameroin varustautuneita valokuvaajia ja muita uteliaita ohikulkijoita.

Me emme onnistuneet näkemään itse tähtiä, he kun livahtivat putiikista takaovien kautta. Mutta paparazzit osasivat hommansa. He saivat napattua kuvia niin uutta Spice Girls -uraa virittelevästä Victoriasta ja hänen pojistaan kuin NBA-tähti Tony Parkerin kanssa äskettäin avioituneesta Eva Longoriastakin.

Eikä kameroiden osuminen paikalle ollut puhdasta sattumaa. Rodeo Driven kauppojen työntekijät pitävät paparazzit maksua vastaan hyvin ajan tasalla julkkisten shoppailuaikatauluista, kertoi argentiinalainen paparazzi Angelo. "Se ei ole oikeastaan sallittua, mutta tässä bisneksessä pyörivät todella suuret rahat", Angelo jatkoi ja vilautti erittäin kalliin näköistä rannekelloaan.

Törmäsimme kolmikymppisen oloiseen, shortseihin, t-paitaan ja lippiseen pukeutuneeseen Angeloon ja hänen kolleegaansa parin korttelin päässä olevassa Starbuck´s-kahvilassa hetki piiritystilanteen päätyttyä. Siellä he modernien mediatyöläisten tavoin pitivät virtuaalitoimistoaan; purkivat tuoreet kuvat läppäreillensä ja lähettivät ne maailmalle. Puolen tunnin kuluttua siitä, kun viimeisen päälle pyntätyt seurapiirileidit olivat käyneet valikoimassa itselleen uudet kevätvetimet, olivat kuvat heistä jo levinneet maailmalle.

Nopeaa ja tehokasta toimintaa. Sillä täällä suuressa maailmassa nopeat todellakin syövät hitaat, alalla kuin alalla.

Tanja, tule leiritulille

"Tanja, tule leiritulille", uusi tyokaverini Eric Eldon houkuttelee sahkopostissaan.
Ja minahan menen. Koska "Leiritulilla", Campfiressa ovat kaikki muutkin uudet tyokaverini. Siella tapaan heidat paivittain. Campfire on uuden tyopaikkani VentureBeatin chattihuone, virtuaalinen toimitus siis. Oikeasta nuotiosta ei ole tietoakaan: pitaisikohan sytyttaa kynttila, etta paasisi fiilikseen?
Puhumme chatissa juttuaiheista, kommentoimme Piilaakson tapahtumia, kysymme taustatietoja, kontakteja, kiroilemme, haukumme ja kehumme toistemme juttuja - kuten missa tahansa toimituksessa.
VentureBeatilla, paaomasijoittajille ja start-upvaelle kirjoittavalla uutisblogilla, on toki toimistokin Redwood Cityssa, mutta sinne toimittajat kokoontuvat vain kerran viikossa, jos silloinkaan.
He kirjoittavat (ja niin siis minakin) kotoaan, kahviloista, konferensseista. Kaytanto on kateva: ei tyomatkoja, ei istumista ruuhkissa, pienet toimistokustannukset. Kotoa tyoskenteleminen on Piilaaksossa todella yleista, ja muutenkin techfirmoissa: Sita tekevat mm. MySQLin tyypit.
"Mutta eiko ole yksinaista tyoskennella kotona", kysyn, kun onnistun puolivakisin pakottamaan kundit toimistolle, etta nakisin heidat elavalta.
"Onhan se", Anthony Ha, tyokaverini vastaa.
"Siksi tulinkin toimistolle tanaan", han jatkaa.
"Ja siksi meilla on Campfire, etta voimme kommunikoida", Dean Takahashi, VentureBeatin johtava digitaalimediatoimittaja lisaa.
Nyt on mentava taas tulille, pitaa kysya taustatietoja nettideittipalveluista. Kirjoitan deittipalveluista juttua parhaillaan -bisneksessa liikkuvat taalla isot rahat ja markkinapotentiaali: kun jengi ei edes tapaa tyokavereitaan elavalta, kuinka he sitten tapaisivat potentiaalisia deittailuhenkiloita kasvokkain? It's all online.

Koti, tule luokseni

"Etsitaan mandariinikiinaa puhuvaa naista jakamaan talo Russian Hillissa San Franciscossa. Vuokra 1000 dollaria kuussa."
"Jos pidat papukaijoista ja kissoista, tule asumaan kanssani Lower Haightsiin, yhteen San Franciscon suosituimmista asuinalueista. 600 dollaria kuussa."
Halutaan siisti, hiljainen ja zen-mytologiaan perehtynyt kamppakaveri edwardialaiseen taloon lahella Mission Dolores -puistoa. Olemme vegaanipariskunta, ja talossa on yksi huone tyhijllaan. Meilla on erittain hyva ja dynaaminen parisuhde. 800 dollaria kuussa."
Nama ovat poimintoja Craigslistilta, nettipalvelusta, joka valittaa asuntoja, tyopaikkoja, parisuhteita, huonekaluja, mita tahansa, melkein missa pain tahansa maailmaa. Kaikki olennainen etsitaan taalla Craigslistilta.
Mina etsin sielta asuntoa. Aion muuttaa Stanfordin yliopiston kupeesta San Franciscoon mahdollisimman pian, viimeistaan toukokuun alussa.
Asuntoja riittaa: paivassa listalle tulee kymmenia ilmoituksia. Mutta valinnanvaraa ei lopulta ole paljonkaan. Muuttuvia tekijoita on paljon, ja kaikkea tuntuu olevan mahdotonta saada matchaamaan.
Jos asunto on muuten hyva eika mandariininkiinan taitoa tai zen-mytologiaan perehtymista vaadita, kulmat ovat niin rahjaiset ja levottomat, ettei asunnosta uskaltaisi ulos astua ilman henkivartijaa illalla kuuden jalkeen.
Jos asunto on hyva, kamppis on outo tai epamaarainen. Kuten yhdessa muuten kivassa kampassa, jonka olohuoneessa oli selkeasti polteltu naista vahvempaa vastikaan, vessasta syoksyi mahdollisen uuden kamppikseni mies esittaytymaan ja syoksyi takaisin voimaan pahoin. "Eilen oli juhlat...", mies mutisi mennessaan.
Mutta sijainti oli loistava, lahella kaikkea ja mika tarkeinta, julkista liikennetta! Toisin kuin eraassa mahtavassa asunnossa, jonka parvekkeelta avautuivat upeat nakymat yli koko kaupungin. Talo oli kukkulan huipulla, niin jyrkan, etta auto kulki melkein pystysuoraan. Ongelma oli vain se, ettei julkisia liikenneyhteyksia ollut lahimaillakaan, ja jos kukkulanrinnetta hinkkaisi pyoralla, pohkeeni eivat mahtuisi enaa housunlahkeista sisaan.
Julkinen liikenne on kaupungissa heikolla pohjalla moneen muuhun suureen kaupunkiin verrattuna. Siksi a) kaikilla on auto ja b) asuntojen hinnat julkisten reittien varrella nousevat.
Haluan parjata ilman autoa. Ja asua kohtuullisissa oloissa, mutta mahdollisimman halvalla. Yksin asuminen on tylsaa, siksi haluan kamppiksen. Sita paitsi on kiinnostavaa asua jonkun paikallisen kanssa, siten kuulee ja nakee mita sanfranciscolaiset tekevat ja mista puhuvat.
Siksi menen taas selaamaan ilmoituksia Craigslistille ja lahettamaan kymmenia meileja, jossa markkinoin itseani maailman parhaana ja kiinnostavimpana kamppiksena...
Tanja

Peppu ei palellu Googlessa

Tumma varjo pimentää digikameran näytön. Painava käsi laskeutuu Tanjan olkapäälle.

"Ma'am, pannaanpas se kamera pois", möreä ääni sanoo.

"Öö, halusin vain ottaa kuvan Gussesta ja Irinasta... all the way from Finland..." Tanja takeltelee.

"Täällä ei saa kuvata. Tuon kuvan saat pitää, mutta enempää ei oteta", tummansiniseen asuun pukeutunut turvamies sanoo. Ympärillä avautuu hakujätti Googlen pääkonttorin vehreä kampus Mountain View'ssä, parinkymmenen minuutin matkan päässä Stanfordin yliopistosta.
"Ahaa.."
"... anteeksi ..."
"... emme tienneet ..." vastaamme kuin Tupu, Hupu ja Lupu ja nöyrinä ja katuvina kuin vain suomalaiset voivat olla.

Kamera sujahtaa Tanjan reppuun. Me pujahdamme nopeasti sisään yhteen Googlen monista rakennuksista.
Yahoo! Yksi matkamme tavoitteista on saavutettu: vihdoinkin sisällä ihanassa kiehtovassa Googlessa! Putiikin ovet pysyvät yleensä tiukasti kiinni, etenkin inhottavilta nuuskivilta toimittajilta.

Vastaanottotiskillä kirjaudumme Googlen vierasjärjestelmään. Kone tulostaa meille nimitarrat, jotka liimaamme rintaamme. Tarra paljastaa, millä asialla olemme: Mobile Mondayn vieraina. Pääsemme Googleen sisään sillä verukkeella, että osallistumme yrityksen lehdistötilassa järjestettävään Mobile Monday -tapahtumaan. Siinä esitellään milloin mitäkin teknisiä vempaimia tai ohjelmistoja ja verkostoidutaan. (MM on suomalaisten perustuma maailmanlaajuinen techyhteisö)

"Paris Hilton", "Find cheap bar Denver", "Vigina pictures". Videotykki heijastaa seinälle koko ajan päivittyvää listaa hakusanoista, joita ihmiset hakkaavat Googlen hakukoneeseen eri puolilta maailmaa. Varsinaista törkyä ei näy, tämä on jo suodatettua tavaraa. Muutama suomalainenkin sana vilahtaa mukana, suomalaiset ovat kuulemma väkilukuunsa suhteutettuna innokkaimpia Googlen käyttäjiä.

Tiukkailmeisiä turvamiehiä ja -naisia palloilee joka puolella. Turvakamerat huristavat katosssa. Tiskillä on pino Googlen käyntikortteja, joita kahmimme taskuihimme. Vieressä on raketilta näyttävän sininen koriste-esine, jonka sisällä ilmakuplat kimaltelevat.

Turvamiehet kuljettavat meidät pressitilaan muun autonavigaattoreista kiinnostuneen porukan kanssa. Matkalla näemme vilauksen Googlen sisimmästä. Näyttää kannustavalta, innostavalta ja luovalta - ja mikä kalifornialaisinta, rennolta. Seinillä on suuria tauluja, joille voi piirtää ja kirjoitella ideoita. Työkavereiden kanssa voi myös pelata biljardia ja korttia, rakennella legoja, leikkiä puisella junaradalla tai vain lueskella säkkituoleilla loikoillen. Porraskuiluun on ripustettu valtava muovinen lentokone.

Me joudumme legolinnan rakentamisen sijaan kuuntelemaan pitkät mainospuheet uusista Dashin ja BMW:n autonavigaattoreista. Myyjä yrittää vakuuttaa huppareihin ja jakkupukuihin pukeutuneen yleisön ostamaan 600 dollarin navigaattoria. Laitteestaan innostuneen miehen kuva heijastuu lehdistötilan peiliseinästä. Kukahan meitä katselee peiliseinän takaa? Isoveli G valvoo meitä myös kattoon kiinnitetyin, vähän väliä kääntyvin kameroin.

Google tarjoaa pitsaa ja salaattia palan painikkeeksi. Veden ja kokiksen kanssa. Edessämme googlelaisnainen selailee Google-kalenteriaan läppäriltään, kaivelee hilsettä päänahastaan ja keskustelee kahden kaverinsa kanssa Googlen pikaviesteillä.

Matkalla vessaan törmäämme joukkoon biljardia pelaavia nuoria miehiä. "Sori, ei ollut tarkoitus häiritä peliä", mutisemme. Google näyttää uskovan, että kuningasidea voi syntyä pöntöllä istuessa. Ehkä siksi asioimisesta on tehty harvinaisen mukavaa: wc-istuin on lämmitetty, ja lämpötilaa ja muita asioimisessa vaadittavia, tähän mennessä meille tuntemattomia ominaisuuksia voi säätää ohjaustaulusta.

Tiedotustilaisuuden jälkeen kampuksella pyörii yhä paljon googlelaisia t-paidoissaan ja huppareissaan, vaikka kello on jo yhdeksän illalla. Monella on kädessään erilaisia ruoka-annoksia, sillä Googlen yrityskulttuuriin kuuluu ilmainen työpaikkaruoka - ostereista alkaen. Moni uusi googlelainen on kuulemma saanut nopeasti lisäkiloja vyötärölle firmaan tultuaan. Yksi asia on silmiinpistävää: kaikki googlelaiset näyttävät tyytyväisiltä. Ja fiksuilta, mutta rennolla tavalla: he voivat hetkellä millä hyvänsä keksiä jotakin merkittävää, joka vaikuttaa meidänkin elämäämme, esimerkiksi uuden sovelluksen Gmail-sähköpostiohjelmaan.

Pääkonttori on kuin valtava yliopistokampus. Ja se on ilmeisesti ollut tarkoituskin, jotta vastavalmistuneet - tai opintonsa kesken jättäneet - insinöörit tuntisivat olonsa mahdollisimman kotoisaksi. Rakennusten keskellä on puistomaista pihaa, symmetrisesti istutettuja puita ja googlelaisten omia yrttiviljelmiä. Ja penkkejä ja pöytiä, joiden ääressä googlelaiset käyvät tyytyväisinä haukkaamassa raikasta ilmaa ja jutustelemassa työkavereidensa kanssa,

Mekin olemme tyytyväisiä, kiitos Googlen. Nyt ymmärrämme vähän paremmin, mistä Googlen menestys johtuu (tyytyväiset työntekijät pitävät työnantajan tyytyväisenä?) - ja miksi niin moni unelmoi pääsevänsä Googlen leipiin. Tai siis ostereihin.

Irkku, Tanja ja Gusse

Apple hoppas företagen ska köpa in fler iPhone

I torsdags lanserade Steve Jobs en ny uppsättning verktyg som Apple hoppas ska få skeptiska IT-avdelningar våga ta i bruk iPhone som företagstelefon. Det är en stor nisch i USA där smarta telefoner som RIM:s Blackberry fortfarande dominerar och Nokia har haft svårt att ta sin plats. Hittills har det varit bökigt och osäkert att använda företagets e-post i Apples telefon, men från och med juni erbjuds support för Microsofts Exchange-server, som används av många företag för att hantera e-posttrafiken på ett säkert sätt. Det ska också bli möjligt att på distans radera innehållet i telefoner som stulits eller försvunnit.

Apple har de senaste månaderna delat ut hundratals gratistelefoner till lokala företag som Genentech och institutioner som Stanforduniversitetet. Jobs säger att responsen bland de anställda varit positiv. Frågan är om de lösningar som nu erbjuds tillfredställer alla. Ett problem är att SIM-kortet i iPhone fortfarande är låst av operatören AT&T, vilket tvingar användaren att ty sig till ett enda nätverk. Där finns heller ingen WIFI-funktion och därmed är VOIP (telefonsamtal över nätet) uteslutet. Och den 3G-telefon som har utlovats under andra kvartalet syns fortfarande inte till. Bluetooth och video är bara att drömma om.

Att övertyga företagen om att ta i bruk iPhone var kanske Steve Jobs viktigaste uppgift i torsdags, men för flertalet av åhörarna – inbjudna analytiker, journalister och bloggare – var den efterlängtade nyheten hur Apples programvara för att göra applikationer för iPhone kommer att se ut. Apple lanserade något som kallas SDK (software development kit) för utomstående som vill skriva programvara för telefoner. För 100 dollar kan vem som helst ladda ner SDK och skapa nya funktioner for iPhone.

Applikationer som Apple gillar kan säljas via Apples hemsida och då tar bolaget 30 procent av intäkterna. Det här kan innebära ett enormt lyft för de programvaruföretag som hittills har tvingats anpassa sina applikationer för en uppsjö av telefonmodeller.
För att ge nya företag en spark i baken ska Apple samarbeta med Kleiner Perkins Caufield & Byers om en riskkapitalfond värd 100 miljoner dollar som ska stöda startups med sikte på iPhone.

Det intressanta med att följa Apple från Silicon Valley är att på nära håll få se hur Mac-samfundet agerar i en värld där ryktena rör sig med ljusets hastighet, Fortune refererar till bloggspalten MacRumors som hänvisar till uppgifter publicerade av MacScoop och så vidare. Allra roligast är att läsa Fake Steve Jobs, Fortunejournalisten Dan Lyons fantasifulla blogg om Applechefens häftiga sinnestillstånd, The Secret Diary of Steve Jobs.

Presentationen på Apple campus i Cupertino var avsedd för utvalda gäster, övriga kunde följa presskonferensen minut för minut via en rad bloggar. Spännande? Med ett brinnande intresse för Mac-produkter, kanske.

Pekkarinen noin vaan Yahooseen!

Elinkeinoministeri Mauri Pekkarisen katse kiertää tiiviisti hotelli Marriottin aulassa Santa Clarassa Kaliforniassa.

”Todellakin. Se pitää paikkansa. Kenelläkään ei ole kravattia täällä”, Pekkarinen sanoo ja oikaisee omaa valkoraitaista solmiotaan. Seurueen muut jäsenet ovat käärineet solmiot kaulastaan taskuihinsa sillä välin, kun ministeri on piipahtamassa hotellihuoneessaan. 

Kaliforniassa ei pidetä kravatteja. Täällä ollaan rennommin kuin itärannikolla Washingtonissa, josta seurue juuri saapui.

Siellä Pekkarinen ja Yhdysvaltain energiaministeri Samuel W. Bodman sopivat, etta Suomi ja Yhdysvallat lisäävät yhteistyötään bioenergian tutkimuksessa. Yhdysvaltoja kiinnostaa erityisesti Suomen taidot metsäteollisuudessa. Maat ovat laatimassa raameja yhteistyölle.

Pekkarinen huomauttaa, että valtio myönsi taannoin seitsemän miljoonaa euroa Stora Enson ja Neste Oilin yhteiseen bioenergian kehityshankkeeseen Varkauteen.

Tai ”cleantechin” kehitykseen, kuten täällä Kaliforniassa sanotaan. Maailmaa pelastava teknologian kehittely on kuumin bisnes Piilaaksossa. Ruskettuneet riskisijoittajat etsivät kuumeisesti cleantechin menestystarinoita, johon voi upottaa miljoonia dollareita. Siksi Pekkarinenkin pysahtyy viikon Amerikan-matkallaan Kaliforniassa. Suomi haluaa cleantech-boomista osansa eli riskirahaa suomalaisten cleantech-innovaatioiden kaupallistamiseen.

Pekkarinen haluaa myös oppia, kuinka riskisijoitusbisnes toimii Piilaaksossa. Suomessa se ei toimi.

”Varhaisen vaiheen riskirahoituskytkös pitää saada osaksi Suomen innovaatiopolitiikkaa”, Pekkarinen pohtii.

Ja siihen tarvitaan lisää rahaa. Pekkarisen mielestä Suomessa valtion on tuettava pääomasijoittamista nykyistä enemmän. Samoin tutkimus- ja kehitysrahoitusta. Nykyisellä rahamäärällä Suomi on jäämässä jälkeen hallitusohjelmassa sovitusta tavoitteesta, neljästä prosentista bruttokansantuotteesta.

”Vähintään sen verran rahaa pitää olla”, Pekkarinen painottaa.

Hänen vieressään hotellin aulassa kiiltelee luontoa säästävä hybridiauto Toyota Prius. Saman tyyppinen auto Pekkarisella on kotonaan Jyväskylässä. Hän oikaisee kravattiaan ja kiitää kohti seuraavaa tapaamista. 

Hotellin ikkunasta siintää hakujätti Yahoo. Sinne Pekkarinen seuraavana päivänä pyyhkäisee. Me emme ole vielä keksineet, miten Yahooseen pääsisimme. Super-Mauri on askeleen edellä.